Suomen kieli ei tuntenut prostituutio sanaa ennen 1800-luvun loppua, jolloin se kantautui Pohjolaan ranskan kielestä ja vakiintui niin kutsutun virallisen eli valtiovallan suvaitseman prostituutiolaitoksen myötä. 1800-luvun alun kaupallinen seksi ei muutenkaan nauttinut suurta erityisasemaa tai tuottanut siinä toimiville erityistä sosiaalista leimaa tai identiteettiä, sillä kaikki avioliiton ulkopuolinen seksi oli syntiä ja rikos. Siten rahalla ei ollut seksisuhteissa mitään juridista merkitystä, vaan salavuoteudesta tai huorinteosta voitiin tuomita molemmat, sekä nainen että mies, jos suhteesta seurasi avioton lapsi.
Talonpoikaisyhteisössä ”huoralla” viitattiin kaikkiin ihmisiin, jotka harjoittivat seksiä ennen avioliittoa tai sen ulkopuolella. Siten seksin vaihtaminen rahaan muuttui seksuaalisesta teosta erityiseksi seksuaalisen patologian muodoksi ja kategoriaksi Suomessa vasta 1800-luvulla. Tätä ennen kaupallinen seksi ei luonut naisille erityistä ”henkilöhahmoa, historiaa, tapaushistoriaa, ja lapsuutta” (Foucault 1981, 43). Erityisen ”prostituutiostigman” eli sosiaalisen leiman puuttuminen teki seksin myymisestä vähemmän turmelevaa naisten arkielämän ja tulevaisuuden kannalta, sillä seksiä myyvät naiset elivät normaalia elämää niin kaupunkilaisten kuin perheensä parissa sekä kävivät kirkossa. Seksin myyminen ei ollut myöskään este myöhemmälle avioitumiselle tai kunnialliselle yhteisön jäsenyydelle, toisin kuin 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin. Telmivästä rahvaan seksuaalisuudesta passiiviseen porvarilliseen naisideaaliin Porvarillisten perhenormien muodostuminen 1800-luvun loppupuolella vaikutti ”prostituoidun” syntyyn kulttuurisena käsityksenä ja erillisenä seksuaalikontrollin kategoriana. Kun 1700-luvulla avioliitto oli pitkälti taloudellinen sopimus, 1800-luvun kuluessa romanttisen rakkauden ideaali teki rahaan vaihdettavan intimiteetin erityisen tuomittavaksi. Samalla käsitykset naisen seksuaalisuudesta muuttuivat passiivisen naiskuvan ja lääketieteellisten seksuaalikäsitysten myötä. Lönnrotin Kalevala-matkoillaan keräämät suomalaiset seksirunot eli niin sanottu ”Erotica-kokoelma”, joka rohjettiin julkaista vasta vuonna 1997, kertovat kansan räävittömästä ja aktiivisesta seurustelukulttuurista. Suomalaisessa kansanperinteessä vallitsi uskomus naisten halukkuudesta ja kiihottumisesta tärkeänä hedelmöittymiselle: ”vitun tuli ’litistä’ ja ’lotista’ ja voidella ’munaa voilla, vehnäisillä viertehillä, makeilla maitosilla’”. Hekumallinen seksielämä ja naisten halukkuus olivat terveen ja hedelmällisen avioliiton perusta vielä kustavilaisen ajan jälkimainingeissa. 1800-luvun lopulla lääketieteen nousun myötä syntyneiden käsitysten mukaan naisen halu ei ollut enää tärkeää suvunjatkamiselle ja seksuaalinen leikkimielisyys sai antaa tilaa passiiviselle ja pidättyväiselle viktoriaaniselle äitikuvalle. Tarkastusnaiset ja irtolaisuus 1800-luvun alun seksintyöläiset eivät olleet rikollisia seksin myymisen takia, sillä seksin myyminen kriminalisoitiin Suomessa vasta vuonna 1889. Sen sijaan parittaminen ja bordellien pito olivat määritelty rikoksiksi vuoden 1734 rikoslaissa, jossa mainitaan "senkaltaiset huoneet ja kokoukset, joissa riettautta ja irstautta harjoitetaan" ja "portot kuin senkaltaisissa huoneissa antavat itsensä haureuteen pidättää”. He joutuivat kuitenkin tarkastusten eli systemaattisten sukupuolitautitestien kohteeksi. Sukupuolitarkastukset aloitettiin ensimmäisenä Suomessa Turussa 1838. Mallina oli Napoleonin Ranska, jossa seksityöläisten tuli käydä säännöllisesti tarkastuksissa Eurooppaa piinaavaan kuppaepidemian vuoksi. Turussa huoli kaupunkilaisten ja erityisesti kauas kotoaan sijoitettujen venäläissotilaiden sukupuolitaudeista olivat syynä tarkastusten aloittamiseen. Tarkastusten kohteeksi joutumisen taustalla on erilaisia normien vastaisen elämän merkkejä: suurin osa naisista olivat aviottomia ja jollain tavoin poikkeuksellista elämää viettäviä naisia. Heillä ei ollut vakituista työpaikkaa vaan he joko työskentelivät kapakassa tai elivät erinäisten hanttihommien ja seksin myymisen kautta. Usein heillä oli useita aviottomia lapsia ja elämää rytmitti kuurihuoneella kuppapotilaana istuminen tai raataminen irtolaistuomiosta kehruuhuoneella vakituisen työpaikan puutteen vuoksi. Irtolaistatuomiota naiset eivät saanet irstaista elämäntavoistaan: irtolaisiksi ja ojennuslaitokseen määrättäviksi kaupallisen seksin myyjät määritettiin vasta vuoden 1865 joutolaisasetuksessa. Viranomaisia ei kiinnostanut naisten seksin myynti muutoin kuin sukupuolitarkastusten kannalta niin kauan kuin suojelusasiat eli työ- ja asuntoasiat olivat kunnossa. Ajan irtolaissäädännön mukaan naisten tuli osoittaa, että heillä oli hyväksytty vakituinen työpaikka ja asumus. Usein tämä tarkoitti työnantajan palveluksessa elämistä ja siten täyspäiväistä työntekoa. Kansan parissa kiertelevää elämää tai vailla palveluspaikkaa olemista ei välttämättä katsottu pahalla, mutta viranomaiset kokivat liikkuvan väestön uhkana. Eräässä mielessä naisten voikin nähdä pakenevan lähes koko elämän haltuun ottavaa palveluselämää ja viettävän eräänlaista ”kuritonta” elämää. Tietynlaisesta kapinallisuudesta ja valtasuhteiden kiistämisestä puhuu myös usein kirjoitustaidottomien naisten moniin oikeusasteisiin ulottuvat valitukset irtolaistuomioista sekä kirkon vallan haastaminen ehtoollisesta kieltäytymällä. Stigma ennen ja nyt Koska 1800-luvun alussa seksin vaihtaminen rahaan ei ollut erityinen seksuaalisen paheksunnan kategoria, ei siihen siten myöskään liittynyt samanlaista stigmaa kuin nykyaikana. Tarkastusnaiset elivät aika avoimesti omiensa eli työväenluokan keskuudessa, ja sukulaiset tukivat ja majoittivat tarkastusnaisia ja heidän lapsiaan omassa perhepiirissä. Naiset avioituvat ja joskus naisten kihloja haettiin samalla kuin sukupuolitautitarkastukset jatkuivat. Toisin kuin tarkastusnaiset, nykyajan seksityöntekijät ovat usein ”kaapissa” oman työnsä kanssa. Jatkuva salailu ja ”kaksoiselämän” viettäminen on raskasta sekä eristää seksityöntekijät yhteisöstä. Stigma voi myös leimata seksityöntekijät huonoiksi vanhemmiksi, riistää lain suojelun seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneilta, sekä johtaa monenlaiseen syrjintään. Seksityöhön liittyvän stigman vähentämien onkin yksi kansainvälisen seksityöntekijöiden liikkeen keskeisistä tavoitteista dekriminalisaation lisäksi. Katsaus seksityön historiaan ja erilaisiin seksuaalisuuteen liittyviin normeihin voivat purkaa tätä stigmaa ja auttaa meitä kuvittelemaan yhteiskunnan, jossa seksin vaihtaminen rahaan ei johda leimaamisen. Tämä teksti perustuu Kirsi Vainio-Korhosen kirjaan Musta-Maija ja Kirppu Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. SKS, Helsinki 2018. Osa siitä on julkaistu kirja-arviona Niin & Näin lehdessä (2/2019)
0 Comments
Leave a Reply. |
AuthorNiina Vuolajarvi Archives
March 2021
Categories |